Oma tila

Sopeutuminen elämään Hong Kongissa on osoittautunut todella helpoksi. Täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin ja asiat rullaa aika samalla tavalla kuin Suomessakin. Täällä muun muassa tiedostetaan se, ettei valkoinen ihonväri tarkoita automaattisesti sitä, että on syntynyt kultalusikka suussa. Asuntoa vuokratessa minultakin vaadittiin todisteet työpaikasta sekä parin kuukauden takuuvuokra. Vähän eri meininki kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vuokranantajat ovat harvemmin edes kysyneet nimeä. Viimeisimpään kämppääni ei edes löytynyt avainta, joten vuokraisäntä antoi avaimet omaan kämppäänsä ja käski mennä etsimään sieltä. Ei löytynyt, joten tiirikoitiin lukko sitten tyylikkäästi sorkkaraudalla.

Intia on tietty erityisen rakastettava juuri siitä syystä, että siellä jokainen hetki on niin pirullisen täynnä elämää ja väriä, että sydän meinaa haljeta. Mutta jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa ja viime aikoina olen kyllä ollut ihan avoimesti kiitollinen siitä, että täällä meininki on sellainen kuin on.

Oikeastaan minulla on mielessä vain yksi asia, joka ottaa päähän. Nimittäin se, kun ihmiset tulee liian lähelle, eikä väistä.

Joojoo, on kulttuurinen juttu. Mutta ärsyttää se silti.

Olen järkeillyt sen niin, että seitsemän miljoonan ihmisen kaupungissa ollaan yksinkertaisesti totuttu tungokseen ja ruuhkaan ja tönimiseen. Ollaan totuttu siihen, että koko ajan on joku iholla.

Minä en ole.

Edes Intia ei ole onnistunut koulimaan minusta pois oman tilan tarvetta. Loukkaannun, kun itse väistelen sen minkä ehdin, mutta ihmiset silti huitovat kyynärpäillään ja laukuillaan ja ties millä. Pidän hississä silmät kiinni ja junassa/ bussissa menen sinne, missä on eniten tilaa hengittää. Valitsen ruokakaupat sen perusteella, kuinka leveät käytävät niissä on. Meidän lähikauppa esimerkiksi on sellainen helvetin esikartano, josta poistun lähes joka kerta huonotuulisena. Ihmiset kävelevät päälle ja kiipeävät syliin.

Uusissa territorioissa tilanne ei onneksi ole yhtä paha kuin keskustassa. Täällä saa metroissakin useimmiten istumapaikan ja välillä voi kävellä kadulla pitkäänkin näkemättä yhtään ihmistä.

Uudet territoriot on vähän niin kuin etelä-Suomi paitsi että kaikki kaupungit on rakennettu toisiinsa kiinni. Hong Kongin saarella ja Kowloonissa on sen sijaan ihan suurkaupunkimeininki, mikä on yhtäältä kiehtovaa ja toisaalta ahdistavaa. Olen toistaiseksi vieraillut siellä vasta pari kertaa ja molemmilla kerroilla viihtynyt ihan hyvin, mutta silti olen iloinen siitä, että oma koti sijaitsee täällä landella. Sydän lyö täällä tasaisemmin.

Olen sen verran maalaistyttö, että kaipaan metsäpolkuja ja villieläimiä ja sitä, että vakkarikahvilassa työntekijät tietää kertomatta, mitä olen vailla. Tulee hyvä mieli siitä, että ihmiset tunnistaa kasvoista ja toisinaan jopa muistaa nimen. Tuntuu, että on kotona, eikä jossain vieraassa paikassa. Ja kun tuntuu kotoisalta, ei tarvi tsempata niin kauheasti, kävellä varpaisillaan.

Olen kai pikkuisen koukussa siihen tunteeseen, kun elämä alkaa sujumaan uudessa paikassa. Siinä on jotain huumaavaa, kun aloittaa puhtaalta pöydältä ja sitten pikkuhiljaa kaaoksesta alkaa nousta muotoja. Ne muodot voi olla hyvinkin arkipäiväisiä juttuja, kuten sitä, että kävelee aamulla bussipysäkille ja sen kummemmin asiaa ajattelematta nousee bussiin numero 71A ja jää oikealla pysäkillä pois. Tai että lataa Octopus-kortille rahaa ja tekee illalliseksi kasvisankkaa (täällä myydään kaupoissa monenlaista vegelihaa, joka kai koostumukseltaan yrittää imitoida oikeita raatoja).

Kai sitä ihmisenä kaipaa jatkuvasti todisteita siitä, että pärjää ja osaa ja uskaltaa.

Ja jos suurin ongelma on se, että välillä oma henkilökohtainen tila pikkuisen supistuu, niin asiat on vissiin aika hyvin.