Helmikuu oli aika hektinen. Tein kovasti töitä, opiskelin, hoidin viisumikuviota ja muitakin virallisia asioita. Läppärin adapteri pamahti, tuli kosteus- ja homeongelma, taistelin flunssaa vastaan, kävin työhaastattelussa (olisin saanut töitä, mutten ottanut vastaan) ja vierailin Macaussa.
Nyt kun on ruhtinaallinen viiden päivän loma, olen ahkerasti opiskellut kansainvälistä politiikkaa ja kirjoittanut oppimispäiväkirjaa, jonka deadline on ylihuomenna. Jos saisin sen tänään valmiiksi, voisin huomenna ottaa iisisti ja OIKEASTI lomailla. Suunniteltiin, että mennään Ocean Parkiin. Siellä on kaloja ja pandoja ja sademetsä ja huvipuisto ja skidien mukaan se on paljon parempi kuin Disneyland.
Niin, opettaminen. Se on yllättävän kivaa. Suurin osa lapsista on tosi söpöjä ja innostuneita. Melkein kaikki on kylläkin hyperaktiivisia, mikä varmaan osittain johtuu siitä, että täällä ei harrasteta välitunteja samalla tavalla kuin Suomessa. Juokseminen ja huutaminen on kielletty ja lapset joutuu melkein koko päivän istumaan pulpeteissaan. Ja koulupäivät on täällä myös pitkiä ja puisevia. Siispä mun tunneilla näytellään ja liikutaan paljon, piirretään ja puhutaan, nauretaan ja lauletaan. Näin siis pienempien lasten kanssa. Isompien opettaminen onkin sitten huomattavasti haasteellisempaa, kun ne ymmärtää jo sarkasmin päälle ja osaa olla todella rasittavia toisinaan. Mutta hyvin niidenkin kanssa yleensä menee. Tosin viime lauantaina oli vastassa 30 vitosluokkalaista ja siinä oli jo hermot vähän kireällä.
Kyllähän minä pelottava osaisin olla. Mutta paljon mieluummin tekisin asiat eri tavalla kuin paikalliset opettajat täällä. Ne yleensä huutaa ja raivoaa. Välillä se menee ihan henkisen väkivallan puolella ja monta kertaa on itsellä tehnyt mieli puuttua asiaan. En itse oikein ymmärrä nöyryyttämisen päälle. Enkä oikein tajua sitäkään, ettei lasten anneta olla lapsia.
Tääkin on kulttuurinen juttu osaltaan, kyllä minä sen ymmärrän. On vain vaikea olla relativisti, kun lapset on kyseessä. Ja ymmärrän kyllä, että on ihan hyvä juttu, että lapset oppii noudattamaan sääntöjä. Mutta onko se nyt hyvä, jos niitä sääntöjä noudatetaan vain silloin, kun auktoriteetti on siinä paikalla vahtimassa? Onko se hyvä, jos lapsia hallitaan pelolla eikä kannusteta ajattelemaan omilla aivoillaan?
Kauhea, puhun niin kuin tajuaisin näistä asioista jotakin. Pari kuukautta opettajana ja kuvittelen olevani asiantuntija. Mutta kai sitä pitää intuitiotaan kuunnella tässäkin hommassa ja yrittää toimia omien periaatteittensa mukaisesti. Mihinkäs muuhunkaan sitä elämäänsä ja toimintaansa ankkuroisi?
Mitäs muuta? Noh, homeongelmasta selvittiin ilmankuivaimella, myrkyillä ja ahkeralla hinkkaamisella. Viimeinen pisara oli se, kun eräänä aamuna heräsin ja koko omaisuuteni oli homeen peitossa. Heitin siinä pienet raivarit ja sitten ryhdyin toimeen. Nyt uskaltaa taas hengittää.
Hyvä puoli tässä kosteudessa on se, ettei todellakaan tee mieli tehdä mitään hankintoja. Mun omaisuuteni (sänkyä, joogamattoa, vuodevaatteita ja astioita lukuunottamatta) mahtuisi edelleen rinkkaan ja hyvä niin.
Suomessa sitä aina jotenkin erehtyy kuvittelemaan, että kaipaa kaikenlaista kamaa.
Siinäkin mielessä ihan hyvä aina välillä lähteä.
No comments:
Post a Comment