Sisustusekstra

Viime viikolla kirjoitin syömisestä. Tällä kertaa ajattelin jakaa ajatuksiani sisustamisesta eli siitä miten asunnosta tehdään koti, mielellään mahdollisimman pienellä rahalla, vaivalla ja hiilijalanjäljellä. Näin ulkomailla asuessa ei ihan kauheasti huvita asiaan panostaa, kun ei tiedä miten pitkäksi aikaa tänne aikoo jämähtää. Lisäksi on vielä kovin tuoreessa muistissa se, kuinka vaikea tavarasta on hankkiutua eroon.



Arvostan kauniita asioita ja sitä, että oma koti on jossain määrin harkitusti harmoninen. Suomessa minua odottavat varastossa neljä jumalaisen kaunista thangkaa ja ihan kiitettävä kasa buddhalaisia patsaita ja muita esteettisiä esineitä. En raskinut niistä luopua, mutta en viitsinyt mukaankaan ottaa. Suomesta Honkkareihin saa economy-luokassa tuoda 20 kg ja käsimatkatavarat. Sillä mentiin.

Thangkat ja muut olen kerännyt pikkuhiljaa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Aasiaa lukuunottamatta olen ollut jo pitkään haluton ostamaan krääsää. Koska kuitenkin pidän paksuista matoista, raskaista verhoista ja vanhoista valokuvakehyksistä (jne.), niitä olen aina silloin tällöin roudannut kirppiksiltä kotiin, Muuten on sillä rintamalla ollut hiljaista. Seinien maalaaminen sen sijaan on ollut jokavuotinen harrastukseni jo pitkään. Olen asunut punaisissa, violeteissa, vihreissä, mustissa, keltaisissa, oransseissa ja sinisissä huoneissa.

Täällä ei oikein huvita hankkia mattoja tai verhoja, kun kosteus varmaankin tuhoaisi ne alta aikayksikön. Ihan tarpeeksi on tekemistä siinä, että pitää vaatteet ja petivaatteet jotenkuten kuivina ja homeettomina. Seinien maalaaminenkaan ei inspaa. Meillä on makuuhuoneissa tapetit, kylppärissä ja keittiössä kaakelit ja olohuoneessakin puolet seinistä tiiltä. Loput seinät on sitten aika neutraalit ja tuntuvat sopivan tänne ihan hyvin.

Ilmeisesti Hong Kongissa on suhteellisen vaikea löytää valmiiksi kalustettuja kämppiä, joten meillä kävi melkoinen flaksi omamme kanssa. Loppujen lopuksi jouduimme hankkimaan vain sängyn ja Johnnylle nojatuolin. Kämpän mukana tulleet huonekalut ovat lisäksi ihan kivan näköisiä, joten sen suhteen ei sovi valittaa.

Oikeastaan suurin haaste tämän kodin kanssa on ollut värien puute. Vaikka tällainen perusbeige värimaailma onkin tavallaan "rauhoittava" ja “ihan kiva”, on se itselle vähän vieras. Siispä olenkin yrittänyt roiskia väriä vähän sinne sun tänne.

Ensinnäkin meillä on joka puolella leikkokukkia. Ne ovat täällä halpoja ja pysyvät elossa viikkokaupalla. Maljakoita ja vaaseja ei tulisi mieleenkään ostaa. Koska me juodaan silloin tällöin viiniä (sekin on halpaa!) ja koska lasia ei voi täällä kierrättää, kukkaset asuvat pulloissa.



Myös kirjat ovat kauniita ja niitä on kiva pitää esillä. Siihen nähden, että ollaan asuttu honkkareissa vasta vajaa kolme kuukautta, meillä on aika paljon kirjoja. Varmaan joku 50 kaiken kaikkiaan.



Mulla on myös muutamia nättejä mekkoja ja laukkuja, joita olen ripustanut seinille (jne.) roikkumaan. Erityisesti niitä löytyy makuuhuoneesta.



Meidän lakanat, pyyhkeet ja astiat on kaikki IKEAsta ja siltä ne myös näyttävät. Kyllä niihin ajan kanssa tuntuu tottuvan, mutta alkuvaiheessa teki tiukkaa. Olisihan se mukava ostaa tavaroita, jotka ovat eettisiä ja omaan silmään esteettisiä, mutta täällä ovat vaihtoehdot vähän vähissä. Joko ostat IKEAa tai marketista/ torilta sitä samaa (mutta vielä rumempaa ja vähän kalliimpaa) Kiinassa tuotettua paskaa tai sitten maksat lakanoistasi 300 euroa erikoisliikkeessä. Kirppareita täällä ei ole tai ei ainakaan vielä ole löytynyt. Sohossa on muutama vintage-putiikki, joissa esimerkiksi vanhat valokuvakehykset (samanlaiset, jotka Suomen kirppareilla olis 2 euroa) maksaa 100 euroa. Että yhyy ja ei kiitos.



Oikeita mattoja meillä ei siis ole, mutta linnassa ja makuuhuoneessa on joogamatot lattialla. Ne tuntuu kivalta jalkojen ja perseen alla ja ne on helppo pitää puhtaina. Lisäksi ne mahdollistaa joogaamisen ja geneerisen venyttelyn.

Seiniä ja jääkaappia koristaa sekalainen kokoelma valokuvia, postikortteja, tiibettiläisiä rukouslippuja, karttoja, röntgenkuvia, käyntikortteja, lippusia ja lappusia. Jotkut niistä on nättejä, toiset hassuja ja loput tärkeitä, koska ne muistuttaa kivoista ihmisistä ja asioista.

Ruokaa!

Mua tuppaa aina kiinnostamaan syömisasiat ja päätinkin omistaa tämän blogikirjoitukseni ruokajutuille. Itsestä on aina hauskaa havainnoida, että miten oma syöminen muuttuu, kun muuttaa paikasta toiseen. Esimerkiksi Intiassa tulee yleensä syötyä kohtuullinen määrä riisiä, perunaa, hedelmiä ja linssejä ja Suomessa taas suurkulutettua fetajuustoa. Viime vuonna Thaimaassa aloin lämmetä nuudeleille ja Kanadassa kehitin addiktion libanonilaiseen ruokaan eli kikherneisiin (eri muodoissa) sekä kaikenlaisiin ihaniin sitruunaisiin salaatteihin.



Hong Kong on sillä tavalla kummallinen paikka, että täältä löytää melkein mitä vaan. Meidänkin perusruokavalio on aika monipuolinen (tiibettiläiset lääkärit olisi varmasti kauhuissaan). Me syödään kiinalaista, intialaista, italialaista ja japanilaista ja monesti vielä sekoitetaan näitä keskenään. Ravintoloissa ei ihan hirveän usein käydä; musta on ollut hauskaa syödä kotona omassa keittiössä kokattua sapuskaa. Ravintoloitahan kyllä olisi tarjolla ihan laidasta laitaan ja on niitä toki jossain määrin testailtu. Esimerkiksi täältä Tai Po:sta löytyy ihastuttava kiinalainen vegerafla, jossa me tänäänkin lounastettiin.



Hong Konghan on sillä tavalla kivasti aasialainen, että täällä olisi vaikka minkälaisia kadunvarsitoreja ja kauppahalleja ja jopa mummoja myymässä oman puutarhan antimia asematunnelissa. Siis olisi, jos jaksaisi vaivautua ja kestäisi paremmin tungosta.

Me ollaan kuitenkin laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Yleensä viikon ruokaostokset hoidetaan tiistaisin mun töiden jälkeen. Me treffataan ensin Starbucksissa ja mennään sitten viereiseen supermarkettiin ostoksille. Sitten me kuljetetaan ruokakassit taksilla kotiin. Kuulostaa pahalta, eikö?

Sen lisäksi, että supermarketit on muutenkin saatanasta, niissä on täällä sellainen huono puoli, ettei lähituotettua ruokaa meinaa löytää millään. Hong Kongissa ei juurikaan viljellä maata tai tuoteta ruokaa. Lisäksi honkkarit (ainakin ne, jotka asioi supermarketeissa) on sillä tavalla hauskasti elitistisiä, että niiden mielestä kaikki Kiinassa tuotettu ruoka on persiistä. Ihmiset jopa ostaa mieluummin italialaisia pakasteherneitä kuin tuoreita kiinalaisia.

Ihan näin pitkälle ei oma välinpitämättömyys ylety. Me syodään yletön määrä kiinalaisia vihreitä kasviksia kuten pinaattia, kiinalaista pinaattia ja herneenversoja. Niitä syödään oikeastaan jokaisella aterialla. Lisäksi me kokataan paljon italialaista ruokaa, mutta sen sijaan, että syötäisiin aina jotain italiasta tuotua spaghettia, olen yrittänyt vaivihkaa korvata pastaa taiwanilaisilla käsintehdyillä luomunuudeleilla, jotka on lisäaineettomia ja joiden ravintoarvo on parempi (ja jotka myös maistuu paremmalta ja näyttää kivemmalta).



Lisäksi me syödään paljon feikkilihaa, joka sekin tulee Taiwanista. Susheista en tiiä, mikä niiden valmistusmaa on, mutta tuskin nekään kovin kaukaa tulee. Lisäksi syödään australialaista halloumi-juustoa ja juodaan australialaisia viinejä, käytetään intialaisia maustesekoituksia ja -tahnoja jne. Toki me ostetaan myös pestoa ja muita länsimaisia turvaruokia. Se kirpaisee, eikä siihen paljon auta se, että yritetään ostaa luomua. Pestossa ottaa päähän sekin, että jostain syystä meidän kylässä ei voi kierrättää lasia. Kaikelle muulle kyllä löytyy oma pönikkänsä.



Meillä ei ole uunia, joten kaikki ruoka kokataan kaasuliedellä. Pitäisi hankkia jostakin painekattila tai riisikeitin, että saisi riisit keitettyä vähemmällä energiamäärällä. Ei olla kuitenkaan saatu aikaiseksi. Ja en tiedä saadaankokaan, kun ollaan molemmat niin vastahakoisia shoppailijoita.

Sokeria meillä ei juurikaan syödä ja kun syödään, se tapahtuu yleensä hedelmien tai mehujen (ja J:llä hunajan) muodossa. Mä olen tällä hetkellä addiktoitunut sellaisiin hippikasvislastuihin, jotka on töissä mukava välipala. J vetää aamuisin (ja joskus iltapäiväisinkin) mysliä ja kauramaitoa sekä myös amerikkalaisittain maapähkinävoita leivällä.

Kyllähän me periaatteessa syödään melkein mitä vain, kunhan se on vegeä ja lisäaineetonta, mutta olennaisimmat meidän keittiön ainekset ovat tässä:

oliiviöljy
mustapippuri
vihreät kasvikset
nuudelit
feikkiliha (erityisesti “vegetarian smoked goose”)
vegaaninen fermentoitu “grillimauste”
pesto
soijakastike

Lomailua

Kirjoitin tämän jo perjantaina, mutta olen pitänyt pari päivää nettitaukoa...
________________



Oijoi. Tänään on hyvä päivä. Aion juhlistaa sitä lasillisella valkkaria linnassani.

Meidän talossahan on kaikenlaisia eriskummallisuuksia, kuten kasvihuone ja suihkukoppihöyrysauna (en oo tosin saanut sitä vielä toimimaan) ja, niin, satulinna. Vuokraisäntämme Marx rakensi linnan tyttärelleen aikoinaan. Se on vähän kuin erillinen huone, muttei ihan kuitenkaan. Se on niinikään vähän kuin parvi tai parveke, muttei ihan niitäkään. Mutta koska Johnny sai ikioman huoneen kirjoittamista ja sen sellaista varten, linna kuuluu (luonnollisesti) minulle.

Meidän talo on itse asiassa vähän kuin Kiina. Siellä on ensinnäkin erityishallintoalueita: Johnnyn huone on kuin Hong Kong ja linna on kuin Macau. Lisäksi meidän kasvihuone on vähän kuin Taiwan, koska sen status on kyseenalainen. Joidenkin mielestä se kuuluu meidän asuntoon ja me esimerkiksi lukitsemme sen sisältäpäin. Toisaalta taas se mahtaa olla niin sanottu “illegal structure”, koska talon pinta-ala saisi olla korkeintaan 70 neliötä ja kasvihuone tuo siihen muutaman neliön ekstraa päälle. Terroristejakin meiltä löytyy homeitiöiden ja sääskien muodossa.

Toistaiseksi kuitenkin asuntomme sisäpolitiikka on ollut suhteellisen harmonista, eikä esimerkiksi yksikään huone ole ajanut autonomiaa tai itsenäisyyttä. Myös ihmisoikeuksia ja sananvapautta kodissamme kunnioitetaan ja asioista päätetään yleisesti ottaen demokraattisesti. Asuntomme talouskasvu ei niinikään ole ollut räjähdysmäistä eikä naapureiden kanssa ole päädytty rajakiistoihin tai asevarusteluun. Toisaalta taas voisin kuvitella, että naapureiden suhtautuminen meihin on jossain määrin ambivalentti, olemmehan kylän ainoat gwailot eli ulkomaalaiset, “valkoiset aaveet”.



Mutta niin, takaisin asiaan. Tänään on hyvä päivä, koska viiden lomapäivän jälkeen yhden tunnin duuni oli mitä täydellisin pehmeä lasku takaisin arkeen. Oppilaani käyttäytyivät niin hyvin, että teki mieli halata useampaakin. Tyydyin kuitenkin tsemppaamiseen ja ylistämiseen.

Olen aivan liian innostunut käsitteistä ja abstraktioista, jotta pysyisin opettajana lopun elämääni. Toistaiseksi se on kuitenkin ollut yllättävän palkitsevaa ja kivasti haasteellista.

Huomenna saatan tosin olla eri mieltä.

Lomailu on ollut kauhean mukavaa. Olen opiskellut todella ahkerasti ja palauttanut oppimispäiväkirjanikin jo monta päivää sitten. Nyt luen ihan piruuttani Randall Peerenboomin (2007) kirjaa China Modernizes.

Kiinaa on helppo demonisoida ja joskus se on tarpeen, mutta jokaisen wannabe-aktivistin olisi hyvä miettiä millä tavalla muutosta voidaan oikeasti saada aikaan. On hyvä, että epäkohdista pidetään ääntä, mutta siihen rinnalle tarvitaan myös niitä, jotka ovat kykeneväisiä rakentamaan siltoja. En tiedä kuulunko itse heihin, mutta viime aikoina olen yrittänyt ymmärtää Kiinaa. Ja ei, en halua koskaan oppia “ymmärtämään” ihmisoikeusrikkomuksia tai sortoa. Mutta dialogi edellyttää sitä, että toisen logiikkaa pystyy edes jotenkuten seuraamaan. Ei ihmiset muuta toimintatapojaan, jos niille vaan hokee, että ne on ilkeitä tai tyhmiä. Kyllä siihen vähän enemmän vaaditaan, valitettavasti. Aloittaa voi sillä, että antaa Kiinalle tunnustusta niistä asioista, jotka se on tehnyt oikein. Kehitystä on tapahtunut, sitä on turha kiistää. Toki sitä kehitystä on tapahtunut joillakin alueilla enemmän kuin toisilla, mutta silti.

Ihan samalla tavalla on idioottimaista väittää, että Tiibet ennen vuotta 1959 oli jonkinlainen paratiisi. Ei se ollut. Ihan typerää on myös perustaa vaatimuksiaan sille premissille, että tiibettiläiset muka olisivat jotenkin keskimääräistä henkisempiä tai rauhanomaisempia kuin muut. Tiibetiläinen kulttuuri toki pistää paljon painoarvoa buddhalaisille periaatteille ja buddhalaiset periaatteet puolestaan nojaavat myötätunnolle ja väkivallattomuudelle, mutta tiibettiläiset itse ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin.

Minun mielestäni on paljon järkevämpää ajaa tiibetiläisten oikeuksia sillä perusteella, että he ansaitsevat samat oikeudet. Kansainvälisen lain puitteessa heille kuuluisi itsemääräämisoikeus. Jos vaikka lähdettäisiin siitä liikkeelle.



Nojoo. Lomaillessani vierailin Ocean Parkissa, joka on toinen Hongkongin kahdesta huvipuistosta. Ocean Parkissa on vempaimien ja härveleiden lisäksi paljon erilaisia elukoita, josta johtuen minäkin viihdyin siellä kokonaisen päivän! On mukava katsella kaloja ja etenkin meduusoja. Niillä ei ole aivoja eikä edes elimistöjä, mutta ne ovat kummallisen kiehtova yhdistelmä vaaraa ja kauneutta. Omat aivot menevät siitä kivasti solmuun. Hyvää vastapainoa politiikalle ja opettamiselle!

Aurinko

Tiistai. Loma. 26 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Kissanpennuista on kasvanut isoja ja vahvoja. Meidän talon kulmille on ilmestynyt outoja lappusia ja karttoja, joissa meidän talo on ympäröity punaisella. Lisäksi meille tuli poliisilta kirje, jossa kiitettiin rikosilmoituksen tekemisestä. Hmm.

Helmikuu oli aika hektinen. Tein kovasti töitä, opiskelin, hoidin viisumikuviota ja muitakin virallisia asioita. Läppärin adapteri pamahti, tuli kosteus- ja homeongelma, taistelin flunssaa vastaan, kävin työhaastattelussa (olisin saanut töitä, mutten ottanut vastaan) ja vierailin Macaussa.

Nyt kun on ruhtinaallinen viiden päivän loma, olen ahkerasti opiskellut kansainvälistä politiikkaa ja kirjoittanut oppimispäiväkirjaa, jonka deadline on ylihuomenna. Jos saisin sen tänään valmiiksi, voisin huomenna ottaa iisisti ja OIKEASTI lomailla. Suunniteltiin, että mennään Ocean Parkiin. Siellä on kaloja ja pandoja ja sademetsä ja huvipuisto ja skidien mukaan se on paljon parempi kuin Disneyland.

Niin, opettaminen. Se on yllättävän kivaa. Suurin osa lapsista on tosi söpöjä ja innostuneita. Melkein kaikki on kylläkin hyperaktiivisia, mikä varmaan osittain johtuu siitä, että täällä ei harrasteta välitunteja samalla tavalla kuin Suomessa. Juokseminen ja huutaminen on kielletty ja lapset joutuu melkein koko päivän istumaan pulpeteissaan. Ja koulupäivät on täällä myös pitkiä ja puisevia. Siispä mun tunneilla näytellään ja liikutaan paljon, piirretään ja puhutaan, nauretaan ja lauletaan. Näin siis pienempien lasten kanssa. Isompien opettaminen onkin sitten huomattavasti haasteellisempaa, kun ne ymmärtää jo sarkasmin päälle ja osaa olla todella rasittavia toisinaan. Mutta hyvin niidenkin kanssa yleensä menee. Tosin viime lauantaina oli vastassa 30 vitosluokkalaista ja siinä oli jo hermot vähän kireällä.

Kyllähän minä pelottava osaisin olla. Mutta paljon mieluummin tekisin asiat eri tavalla kuin paikalliset opettajat täällä. Ne yleensä huutaa ja raivoaa. Välillä se menee ihan henkisen väkivallan puolella ja monta kertaa on itsellä tehnyt mieli puuttua asiaan. En itse oikein ymmärrä nöyryyttämisen päälle. Enkä oikein tajua sitäkään, ettei lasten anneta olla lapsia.

Tääkin on kulttuurinen juttu osaltaan, kyllä minä sen ymmärrän. On vain vaikea olla relativisti, kun lapset on kyseessä. Ja ymmärrän kyllä, että on ihan hyvä juttu, että lapset oppii noudattamaan sääntöjä. Mutta onko se nyt hyvä, jos niitä sääntöjä noudatetaan vain silloin, kun auktoriteetti on siinä paikalla vahtimassa? Onko se hyvä, jos lapsia hallitaan pelolla eikä kannusteta ajattelemaan omilla aivoillaan?

Kauhea, puhun niin kuin tajuaisin näistä asioista jotakin. Pari kuukautta opettajana ja kuvittelen olevani asiantuntija. Mutta kai sitä pitää intuitiotaan kuunnella tässäkin hommassa ja yrittää toimia omien periaatteittensa mukaisesti. Mihinkäs muuhunkaan sitä elämäänsä ja toimintaansa ankkuroisi?

Mitäs muuta? Noh, homeongelmasta selvittiin ilmankuivaimella, myrkyillä ja ahkeralla hinkkaamisella. Viimeinen pisara oli se, kun eräänä aamuna heräsin ja koko omaisuuteni oli homeen peitossa. Heitin siinä pienet raivarit ja sitten ryhdyin toimeen. Nyt uskaltaa taas hengittää.

Hyvä puoli tässä kosteudessa on se, ettei todellakaan tee mieli tehdä mitään hankintoja. Mun omaisuuteni (sänkyä, joogamattoa, vuodevaatteita ja astioita lukuunottamatta) mahtuisi edelleen rinkkaan ja hyvä niin.

Suomessa sitä aina jotenkin erehtyy kuvittelemaan, että kaipaa kaikenlaista kamaa.

Siinäkin mielessä ihan hyvä aina välillä lähteä.