Terve Hongkong

Nyt kun olen asunut Hongkongissa neljä ja puoli kuukautta, voin ehkä varovasti muodostaa jonkinlaisia johtopäätöksiä havainnoistani, siitäkin huolimatta, etten varmaankaan elä ihan täysin samassa todellisuudessa kuin valtaosa porukasta. Mun palkka on ensinnäkin noin kaksinkertainen paikalliseen keskipalkkaan nähden, mutta toisaalta maksan vuokraa ihan törkeän paljon enemmän kuin ne miljoonat tavalliset honkkarit, jotka asuu valtion tukemissa asumismuodoissa. Asun lisäksi Uusissa Territorioissa, jossa meininkin on aivan toinen kuin Kowloonissa tai Hong Kongin saarella. Koska osaan kantoninkiinaa noin viiden sanan verran, pystyn oikeasti keskustelemaan vain englantia puhuvien ihmisten kanssa, jotka ovat yleensä korkeammin koulutettuja ja/tai nuorempia kuin muut tai vaihtoehtoisesti paluumuuttajia englanninkielisistä maista. 

That said, olen viime aikoina miettinyt terveysasioita.

Hongkongin väestö on maailman terveimpiä ja niin miesten kuin naistenkin elinajanodote yltää yli kahdeksankympin (naisilla reilustikin) ja on selkeästi korkeampi kuin esimerkiksi Suomessa. Näin siitäkin huolimatta, että täällä tehdään paljon töitä ja ollaan kai yleisesti ottaen aika stressaantuneita, lapsia myöten. Ihmiset kuitenkin näyttävät terveiltä ja energisiltä, kukaan ei laahusta väsyneesti tai röhjötä. 

Terveys on kauhean moniulotteinen asia, jota on vaikea selittää millään yksittäisellä tekijällä, mutta muutamia eroja Suomeen on helppo nähdä. Ensinnäkin täällä harrastetaan paljon liikuntaa. Meidänkin kotikadulla näkee aamuisin ja iltaisin todella paljon lenkkeilijöitä, yleensä vanhempia ihmisiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään revittely, vaan ihmiset kävelee hitaasti ja yleensä tekee samalla jotain chi kung-tyyppisiä harjoituksia. Osalla on mukana radio, josta ne kuuntelee kiinalaista oopperaa tai kansanmusiikkia. Lisäksi niillä on selkeästi kivaa ja usein kaveri mukana (monet toivottaa iloisesti hyvää huomenta gwailollekin). Etenkin täällä landella “venyttelypaikkoja” ja ulkoilmakuntoilupisteitä on aika tiheässä ja puistoissa on sellaisia akupisteratoja, joissa kävellään kivillä avojaloin.

Ilmeisesti täällä myös syödään terveellisemmin. Mun on tietysti vegarina vaikea sanoa mitään Hongkongin ruokakulttuurista, mutta sen tiedän, että siihen sisältyy lähes aina riisi ja kasvikset. Maantieteellinen sijainti takaa sen, että kalaa syödään suhteellisen paljon.  Lisäksi ns. buddhalainen ruoka (eli kasvisruoka) on ihan varteenotettava vaihtoehto lihansyöjillekin, eikä sitä dissata samalla tavalla kuin monissa muissa maissa. Kiinalainen ruoka on sellaista, että se yleensä valmistetaan tuoreista raaka-aineista eli säilykkeitä ja pitkälle prosessoituja eineksiä ei juurikaan harrasteta. Tosin tuoreidenkin kasvisten myrkkypitoisuuksien kanssa saa olla tarkkana etenkin silloin, kun ne tulee Kiinasta (mainland). Me ollaan ratkaistu ongelma pysyttelemällä luomussa. Onneksi sitäkin on helposti saatavilla.  

Ruoka-annokset on yleisesti ottaen pieniä, mutta täällä syödään aika monta kertaa päivässä. Siitä huolimatta, että sokeriset herkut on aika suosittuja, ylipainoisia ihmisiä näkee todella vähän. Toki se varmaan muuttuu sitä mukaa, kun amerikkalainen pikaruokakulttuuri saavuttaa täällä lisää jalansijaa. Tällä hetkellä pikaruoka tarkoittaa kai useinmiten nuudeleita, vaikka kyllä täältä toki ranskalaisia ja hampurilaisiakin jo saa. Rasvaisen roskaruoan sijaan monet on innoissaan sushista. Esimerkiksi lasten synttärijuhlissa saatetaan tarjoilla sushia karkkien ja sipsien sijaan. 

Ihmiset tuntuvat myös yleisesti ottaen olevan aika tietoisia terveysasioista. Kouluissa niistä puhutaan paljon (9-vuotiaat tietää, että roskaruoka tekee väsyneeksi ja niin edelleen). Kiinalainen lääketiede on luonnollisesti todella suosittua ja se tähtää usein ongelmien ennaltaehkäisyyn ja terveellisten elämäntapojen tukemiseen. Esimerkiksi mun kollegat käy säännöllisesti lääkärillä neuvoja hakemassa, eivätkä siksi, että olisivat sairaita. Lisäksi täällä juodaan paljon hyvälaatuista vihreää teetä, jonka terveysvaikutukset alkaa olla jo lännessäkin tiedossa. Myös erilaiset yrttiteet ja yrttilääkkeet on ihan arkipäivää. 

Ilmeisesti terveydenhuolto on myös länsimaisen lääketieteen osalta täällä laadukasta. Kaikilla Hongkongin ID-kortin haltijoilla on oikeus julkisiin terveyspalveluihin, jotka maksaa todella vähän (muutamia euroja). Yksityisiä sairaaloita ja klinikoitakin toki löytyy niille, jotka haluavat valita lääkärinsä, eivät diggaa jonottamisesta tai joiden status ei oikeuta julkisiin palveluihin. Itse en ole terveydenhuoltopalveluja joutunut/päässyt testaamaan, mutta kuulemma ne pelittävät ihan hyvin. 

Näkyvin ero Suomeen on ehkä asenteessa omaan terveyteen. Täällä on arkipäiväistä ja luonnollista pitää huolta omasta kehosta ja yrittää elää sitä kunnioittaen. Mullekin tuntuu esimerkiksi kiinalainen ruokavalio sopivan hyvin, siitäkin huolimatta, että syön ihan liikaa soijaa tällä hetkellä (olen ollut laiska korvaamaan sitä muilla proteiininlähteillä). Viime sunnuntaina tilattiin pizzat kotiin joskus puolenpäivän aikaan ja olin siitä niin ähkyssä, etten syönyt mitään muuta koko päivänä. Normaalisti meillä syödään riisiä melkein joka aterialla nykyään ja sen takia riisi pitääkin ostaa viiden kilon pusseissa. Tupakkaa en ole polttanut täällä vielä kertaakaan ja kun juon viiniä, on kolme lasillista ehdoton maksimi (johon siihenkään harvoin yllän). 

Ja niin, ratkaisin kenkäongelmani tilaamalla eettisiä kenkiä Lontoosta.

Pakollinen päivitys

En ole ikinä oikein ymmärtänyt avioliiton päälle. Tai siis ymmärrän, että se on joskus käytännöllistä, esimerkiksi jos on lapsia, yhteisomaisuutta tai vaikeuksia asua virallisesti samassa maassa. Meillä ei tällä hetkellä ole näistä mitään (ilmankuivainta ja riisikeitintä lukuunottamatta), mutta silti päätettiin viime viikolla, että mennään naimisiin.

Päätöstä voi tietysti perustella sillä, että vaikka tällä hetkellä ollaankin virallisesti saman maan asukkaita, tulevaisuudessa saattaa olla oleskeluluparintamalla ongelmia. Ja tiedä sitten vaikka joskus ostettaisiin moottoripyörä tai mökki Kreetalta (jälkimmäinen on J:n suuri haave). Ja ei kai se lasten hankkiminenkaan täysin poissuljettu vaihtoehto ole, vaikka biologinen kello onkin tähän asti tikittänyt varsin hiljaa ja huomaamattomasti (mun hoivavietti on tosin aina suuntautunut enemmän olemassaoleviin lapsosiin kuin hypoteettisiin, joten esimerkiksi vierailu kiinalaisissa orpokodeissa saattaisi periaatteessa johtaa toimenpiteisiin).

Tämän pitkällisen alustuksen pointti on siis se, ettei meillä oikeastaan ole tällä hetkellä mitään järkevää syytä mennä naimisiin. Ja kun asia tuli keskustelussa esille, minä lähestyin sitä aluksi juuri tätä kautta. Sen jälkeen mietin mitä syitä olisi olla menemättä naimisiin. En keksinyt erityisen päteviä perusteluja. Ei minusta avioliitossa instituutiona ole itsessään mitään pahaa. Vaikken kirkkoon menisikään vannomaan, että pysyn jonkun kanssa kunnes kuolema meidät erottaa, ymmärrän kyllä muuten rituaalien päälle. Mulla on mies, jota rakastan päivä päivältä enemmän ja jonka kanssa on todella hyvä olla. Kyllähän sitä nyt sietää juhlistaa pienellä symbolisella eleellä.

Harmi vaan, että pitää hankkia kaikenlaisia todistuksia, että ele mahdollistuu. Täällä joutuu lisäksi maksamaan niin kuulutuksista kuin itse avioitumisestakin. Ei siis päästä naimisiin nollabudjetilla.

Sormukset me ilmeisesti hankitaan myös. Minä tosin painotin, etten lupaa sitä joka hetki sormessani pitää (aina ei oo sormusfiilis!) ja sanoin, ettei saa loukkaantua, jos ja kun niin tapahtuu. Kultasormusta en halua, vaikka hetkellisesti mietinkin, että sulattaisin omien vanhempieni kihla- ja vihkisormukset materiaaliksi omaani. Varmaankin päädytään hopeisiin. Pääasia, että ovat eettiset (mielellään kierrätetyistä metalleista) ja kauniit.

 Häiden järjestämisen sijaan ajateltiin mennä piknikille tai grillata. Riippuu vähän säästä. Kesällä on varmaan ihan törkeän kuuma, joten ehkä vaan mennään leffaan. Vaikka meillä ei mitään suureellisia suunnitelmia olekaan, emme pane pahaksemme, jos joku kokee naimisiinmenomme hyväksi syyksi tulla Hongkongiin vierailulle.

 Häämatkalle vois mennä Lammalle tai muutaman kilsan päähän Kiinaan. Sinnekin saa tulla mukaan.

Soluttautumisen alkeet: vaatteet

Vaatteet ovat tuottaneet mulle paljon päänvaivaa viime aikoina. Kesä tuli tänne ihan yhtäkkiä; eräänä päivänä herättiin ja ulkona oli 28 astetta lämmintä. (Ja tiedoksi teille, joilla ei ole kokemusta kosteasta ilmastosta: 28 tuntuu ihan TODELLA paljon kuumemmalta kuin miltä se kuulostaa...)

Mulla ei oikeastaan edes ole kesävaatteita. Olen tottunut Intiassa verhoamaan varttani erilaisilla kaavuilla ja hippihepeneillä ja niillä olen kulkenut Suomen kesissä ne muutamat päivät, kun kesävaatteille on oikeasti ollut tarvetta. Tai sitten vaihtoehtoisesti olen ostanut kirpparilta pari mekkoa ja kiikuttanut ne sitten syksyllä sinne takaisin. Tänne pakkasin mukaan noin kymmenen Nanson trikoomekkoa ja jotenkin typerästi ajattelin, että niillähän pärjää pitkälle. Vaan eipä pärjää. Hyvinhän ne ilmastoiduissa sisätiloissa menee, mutta heti kun astuu ulos, saa suurinpiirtein lämpöhalvauksen.

Kolmisen viikkoa sitten lahjoin (kahvikupillisella) itseni vaatekauppaan ja ostin sieltä mekon, jota olenkin ahkerasti käyttänyt siitä lähtien. Se ei kuitenkaan riittänyt, kun sitä olisi pitänyt olla pesemässä jatkuvasti (ja me ollaan niin laiskoja, että roudataan pyykit pesulaan yleensä vain joka toinen viikko). Niinpä olenkin joutunut asioimaan vaatekaupoissa vielä kaksi kertaa senkin jälkeen. Kääk.

En tykkää shoppaamisesta Suomessa, mutta vielä vähemmän tykkään siitä täällä. Täällä ei oo kirpputoreja, enkä minä tiedä mitkä vaatemerkit on epäeettisiä ja mitkä vielä enemmän epäeettisiä. Olen toistaiseksi ostanut Japanissa ja Koreassa tehtyjä kuteita siinä toivossa, ettei ne ainakaan tule sweatshopeista. Kyllähän niistä enemmän joutuu maksamaan, mutta mieluummin rahanmeno kuin alituinen huono omatunto.

Japanilainen ja korealainen muoti on sitäpaitsi täällä aika IN, ainakin se hillitympi versio siitä. Hörhelot, rusetit, rypytykset, ylisuuret koot ja lapsekkaat kuosit on kaikki tosi jees. Hameet on lyhyet ja paidat isot. Värimaailma on vaaleansinistä, harmaata ja valkoista.

Vaikka mulla välillä vähän tekee tiukkaa pukeutua 10-vuotiaaksi, on tälläkin tyylillä puolensa. Ihan söpöähän se on, tavallaan. Ja kun kaikki sitä täällä tekee, ei tunne itseään ihan idiootiksi. Joukkoon sulautuminen on ihan okei aina silloin tällöin.

Shoppaaminen on toisaalta täällä paljon helpompaa kuin Suomessa. Kaikki vaatteet on nimittäin “free size” ja usein kaupoista puuttuu sovituskopit. Tämä varmaankin johtuu siitä, että 90% nuorista naisista on täällä suurinpiirtein samankokoisia eli kauhean pieniä. Vaikka minä olenkin kiinalaisiin verrattuna jättiläinen, olen (onneksi) länsimaalaisittain pienehkö. Toistaiseksi olen onnistunut mahtumaan kaikkiin vaatteisiin, joita olen ostanut.

Seuraa esimerkkejä.

Mulla on nyt paljon harmaita vaatteita, joihin on lätkäisty pitsiä ja rypytyksiä. Ensimmäisessä kuvassa on mekoksi naamioitunut aluspaita, jonka päällä on neule...



Seuraavassa on identiteettikriisistä kärsivä kauluspaita.




Kyllä täällä t-paitoihinkin voi pukeutua, kunhan ne on joko pinkkejä....



tai niissä on yksisarvisen (tai My Little Ponyn serkun) kuva ja sen yläpuolella teksti “Jump!”.



Omistan myös yhden melko tavallisen mustavalkoisen paidan, johon siihenkin on tosin ängetty pussihihat ja rypytyksiä.



Minulla on myös yksi ihan tavallinen harmaa puuvillapaita, josta saa honkkarikelpoisen pistämällä siihen päälle valkoisen pitsipaidan.



Se on hauskaa, että legginsit käy ihan kaiken kanssa. Ei tarvitse sentään housuja ostaa. Mun mukana kulkevat kirpparifarkut vetelee viimeisiään, enkä taida hankkia tilalle uusia.

Jostain kun vielä löytäisi eettiset kesäkengät, ei tarvitsisi enää ajatella koko asiaa. Mun kahdet El Naturalistat on liian kuumat jo nyt, eikä kirkuvanpunaiset Fitflop-sandaalit oikein käy työpaikalle...

Huokaus.

PS. Jos asuisin lähempänä keskustaa, joutuisin varmaan panostamaan pukeutumiseeni ihan oikeastikin. Siellä ollaan kovin muotitietoisia...

Lamma mia!

Pääsinpäs sitten vihdoin Lammalle! Kyseessä on todella söpö pikkuinen saari Hongkongin saaren kupeessa; lautalla sinne kestää matka noin 20 minuuttia ja maksaa vajaat kaksi euroa.





Koska me asutaan täällä landella, meidän piti ensin junailla itsemme Centraliin, josta lautat lähtee. Metromatka Hongkongiin (eli Hongkongin saarelle) kestää arviolta 45 minuuttia, mutta metroasema on kätevästi ihan siinä sataman kupeessa. Takaisin kotiin me mentiin seuraavana päivänä bussilla, mikä on aavistuksen verran hitaampaa, mutta ihan törkeän paljon mukavampaa, kun on istumapaikka, eikä tarvi vaihtaa kulkuvälinettä kertaakaan.



Honkkareiden lautat on mulle yhtä tuskaa, kun ne heittelehtii ihan miten sattuu ja aallot iskee niitä päin välillä niin voimakkaasti, että meinaa penkiltä pudota. Aika nopeasti mulle tulee niissä myös huono olo, paitsi jos onnistun nukahtamaan ennen sitä. Kauhean käteviä ne kyllä muuten on ja lisäksi vielä ilmastoituja. (Luksusta! Ymmärtäisitte, jos tietäisitte miten kuuma täällä on jo nyt.)

Lamma on jonkinlainen entinen hippiparatiisi ja edelleenkin siellä tuntuu olevan todella leppoisa meininki. Autot on saarella kielletty, lukuunottamatta miniambulansseja, minipaloautoja ja minikuljetusautoja. Ihmiset kulkee pääsääntöisesti pyörillä ja potkulaudoilla. Joka puolella juoksentelee koiria vapaana (ihmisten lemmikkejä, ei kulkukoiria), lapset leikkii kaduilla ja asukkaat tuntee kaikki toisensa. Kaupoissa myydään tuoksukynttilöitä, eurooppalaisia luomuviinejä, tiibettiläisiä koruja ja Intiasta tuotuja vaatteita. Kadut on kapeita ja talot sympaattisia. Henkisesti saari on tajuttoman kaukana Hongkongista, vaikka maantieteellisesti onkin ihan siinä vieressä. En tajua niitä, jotka käy töissä Centralissa (tms.) ja asuu jossain pilvenpiirtäjässä, kun vaihtoehtona on tällainen helmi.



Kuulemma koko saarella asuu noin 8000 ihmistä. Me ei jaksettu kauheassa kuumuudessa kävellä saaren toiselle puolelle (vaikka matka sinne olisi kestänyt vain reilun tunnin ja siellä olisi ollut lauttaterminaali myös), joten pysyteltiin Yung Shue Longin kylässä ja Hung Shing Yen rannalla. Sattumoisin saarella oli parhaillaan käynnissä oopperafestarit ja majapaikan metsästäminen oli hiukan haasteellista. Lopulta päädyttiin Kathmandu Guesthousen minikokoiseen huoneeseen nukkumaan kerrossängyssä. Huone oli kuitenkin Honkkareiden mittakaavassa aika halpa, vain 15 euroa, joten enpä viitsi valittaa.





Illallista syötiin ihanassa kasvismestassa nimeltä Green Cottage (sienipurilainen, bataattia ja vihreää salaattia sekä jälkkäriksi mustikkajuustokakkua) ja myöhemmin vielä siemailtiin luomusidukkaa toisen hippimestan terassilla, kun oltiin ensin tsekattu vähän maisemia. Oopperaankin käytiin kyselemässä lippuja, mutta lipunmyyjä kehotti meitä nauttimaan oopperasta seisaaltaan ilmaiseksi. Aika reilua. Minusta itse ooppera kuulosti ihan siltä, kuin kissat olisivat keskustelleet: miau miau miauuu miau.

Seuraavana päivänä chillattiin biitsillä, syötiin kasviskinkkuleipää ja mietittiin, että pitäiskö ensi vuonna muuttaa Lammalle. Se olisi kaunis, suhteellisen halpa (kuulemma suurin piirtein samaa hintaluokkaa kuin Tai Po) ja ah, yhteisöllinen. Siellä olisi hippejä ja rantoja ja ystävällisiä kulkukissoja... ja kasvisravintoloita ja luomuruokaa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä samanhenkisiä ihmisiä. Eihän se tietenkään olisi läheskään yhtä “autenttinen” asuinpaikka kuin Tai Po, mutta se saattaisi olla hyvää vaihtelua Uusien Territorioiden jälkeen. Toki tämä edellyttäisi, että työpaikka olisi Centralissa tai korkeintaan Kowloonissa (ettei työmatkat venyisi liian pitkiksi) ja työympäristö olisi siten aika hektinen. Ja sinne saattaisi myös jämähtää niin, ettei tulisi enää liikuttua mihinkään.



Mutta visioinnit sikseen! Meillä on nyt mahtava koti ja Tai Po on kaikinpuolin hyvä asuinpaikka. Jos ensi keväällä vielä tuntuu, että elämässä on hippisaaren mentävä reikä, niin lienee syytä harkita asiaa uudelleen. Toistaiseksi kuitenkin tyydyn vain vierailemaan Lammalla.

Mun Hongkong

Tällä kertaa ajattelin hehkuttaa, mitä kaikkea Honkkareissa voi tehdä. Kun seitsemän miljoonan asukkaan metropoli on ängetty suhteellisen pienelle pinta-alalle, valinnanvaraa riittää. Tässä muutamia suosikkejani.

(Kuvat olen hankkinut netistä googlettamalla eli poikkeuksellisesti turvaudun tällä kertaa varastettuun materiaaliin. Sorge.)

1. Ulkona hengailu

Täällä on melkein joka toisen nurkan takana kukkula, puisto, joki tai merenranta. Se tarkoittaa sitä, että viihtyisiä kävelyreittejä tai chillailupaikkoja ei tarvitse hakemalla hakea. Maisemat on kauniita ja vaelluspolkuja löytyy vaikka millä mitalla. Ja biitsejä myös, jos sellaisesta tykkää. Olen viime aikoina suunnitellut pyörän hankkimista. Aika monella on sellaiset kokoontaitettavat pyörät, joiden kanssa mahtuu kivasti metroon. Kateellisena olen niitä tuijotellut tässä jo muutaman viikon.





2. Kauppahallit ja torit

Sen jälkeen, kun kirjoitin ruoka-aiheisen blogini, olen herännyt horroksesta ja unohtanut supermarketit. Ollaan viimeiset viikot shoppailtu kiltisti kauppahallissa, jossa on (a) käsittämättömän mahtava valikoima (b) halvat hinnat ja (c) mukavat myyjät. Itse asiassa juuri palattiin kotiin ostosreissulta. Valtava kassillinen tuoreita kasviksia, inkivääriä, chiliä ja ituja lähit mukaan seitsemällä eurolla ja melkein yhtä valtava kassillinen mangoja, banaaneja, appelsiineja ja omenoita maksoi saman verran. Löydettiin myös tällä kertaa ihana pieni kasvisruokakauppa, josta ostettiin vegepossua, vegekalaa ja vegeankkaa. Kun vielä ostetaan jostain riisiä (joka tänään unohtui), niin pärjätään näillä ainakin viikko.



3. Kulttuuri ja taide

Kulttuuritarjontakin on ihan ookoo. Festareita, konsertteja, teatteria ja/tai oopperaa on tarjolla joka päivä. Centralissa on pari katua, jotka on täynnä gallerioita (arviolta pari sataa) ja siellä sijaitsee myös Fringe Club, joka tarjoaa vähän vähemmän kaupallista meininkiä. http://www.hkfringe.com.hk/



(On siellä myös söpöjä pikku kuppiloita, jotka järjestää jazz-keikkoja ja runo-iltoja, mutta niihin en ole vielä ehtinyt perehtyä sen kummemmin.)

Erityismaininnan ansaitsee vielä mielestäni kollektiivi nimeltä ST/ART, joka tuottaa lähinnä graffiteja, katutaidetta ja pienimuotoisia tapahtumia. Etenkin Kowloonista olen tyyppien katutaidetta bongaillut. http://start.hk/



4. Aktivismi

Jos haluaa aktivoitua yhteiskunnallisesti, voi aloittaa osallistumalla mielenosoituksiin, jotka on täällä aika yleisiä. Viime aikoina on protestoitu Kiinaa kasvavaa valtaa vastaan. Tähän liittyy myös taannoinen “korkean virkamiehen” (chief executive) vaali. Vaalikomitea valitsi tehtävään Leung Chun-yingin, joka on monen tavallisen kansalaisen mielestä Kiinan sylikoira. Kiina on myös perunut puheitaan siitä, että Hong Kongissa järjestettäisiin vuonna 2017 demokraattiset kansanvaalit. Kyllä muakin ottaisi päähän. Perhana.



5. Saaret

Huomenna saatetaan yrittää Lamman saarelle. Honkkareihinhan kuuluu noin 200 saarta, joista monet on kuulemma aika leppoisia ja kauniita. Niissä monet elävät edelleen perinteisissä kyläyhteisöissä, kalastavat ja viljelevät maata. Kuulostaa ihanalta. Vaikka olenkin jo aika lailla tottunut pilvenpiirtäjiin ja liikenteeseen, olisi kiva välillä paeta molempia.





6. Buddhalaisuus ja Taolaisuus

Joskus voisi myös vierailla temppeleissä, sillä niitäkin täällä riittää. Vaikka suurin osa honkongilaisista on virallisesti uskonnottomia, buddhalaisuus ja taolaisuus ovat aika näkyvä osa yhteiskuntaa. Munkit, temppelit ja alttarit on ihan arkipäiväisiä juttuja ja niistä tulee jotenkin kotoisa olo. Paikallisisisa buddhalaisissa on vielä sekin hyvä puoli, että monet on kasvisyöjiä ja omistaa kasvisravintoloita. Ja kaikkialla tuoksuu suitsukkeet!



7. Chungking Mansions

Mikäli alkaa tuntua siltä, että Honkkareissa meno on liian modernia ja sivistynyttä, kannattaa vierailla Kowloonin pahamaineisimmassa kiinteistössä. Siellä on meininki ihan kuin Intiassa ja suurin osa porukasta tulee Honkkareiden ulkopuolelta Aasiasta tai Afrikasta. Sieltä saa myös hyvää ruokaa halvalla. Suosittelen! Wikipedia kirjoittaa mestasta näin:



The age of the building, the diverse ownership and management structure are causes of the building's reputation for being a fire trap. Unsanitary conditions, security, ancient electrical wiring and blocked staircases all contribute to the hazards.

It is also known to be a centre of drugs, as well as a refuge for petty criminals, scammers, and illegal immigrants. For example, in a Police swoop in June 1995, about 1,750 people were questioned, and 45 men and seven women from various Asian and African countries were arrested on suspicion of offenses including failing to produce proof of identity, overstaying, using forged travel documents, possessing equipment for forging documents and possessing dangerous drugs. In "Operation Sahara" in 1996, 52 men and seven women from 14 countries were arrested for violating immigration regulations.

Sisustusekstra

Viime viikolla kirjoitin syömisestä. Tällä kertaa ajattelin jakaa ajatuksiani sisustamisesta eli siitä miten asunnosta tehdään koti, mielellään mahdollisimman pienellä rahalla, vaivalla ja hiilijalanjäljellä. Näin ulkomailla asuessa ei ihan kauheasti huvita asiaan panostaa, kun ei tiedä miten pitkäksi aikaa tänne aikoo jämähtää. Lisäksi on vielä kovin tuoreessa muistissa se, kuinka vaikea tavarasta on hankkiutua eroon.



Arvostan kauniita asioita ja sitä, että oma koti on jossain määrin harkitusti harmoninen. Suomessa minua odottavat varastossa neljä jumalaisen kaunista thangkaa ja ihan kiitettävä kasa buddhalaisia patsaita ja muita esteettisiä esineitä. En raskinut niistä luopua, mutta en viitsinyt mukaankaan ottaa. Suomesta Honkkareihin saa economy-luokassa tuoda 20 kg ja käsimatkatavarat. Sillä mentiin.

Thangkat ja muut olen kerännyt pikkuhiljaa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Aasiaa lukuunottamatta olen ollut jo pitkään haluton ostamaan krääsää. Koska kuitenkin pidän paksuista matoista, raskaista verhoista ja vanhoista valokuvakehyksistä (jne.), niitä olen aina silloin tällöin roudannut kirppiksiltä kotiin, Muuten on sillä rintamalla ollut hiljaista. Seinien maalaaminen sen sijaan on ollut jokavuotinen harrastukseni jo pitkään. Olen asunut punaisissa, violeteissa, vihreissä, mustissa, keltaisissa, oransseissa ja sinisissä huoneissa.

Täällä ei oikein huvita hankkia mattoja tai verhoja, kun kosteus varmaankin tuhoaisi ne alta aikayksikön. Ihan tarpeeksi on tekemistä siinä, että pitää vaatteet ja petivaatteet jotenkuten kuivina ja homeettomina. Seinien maalaaminenkaan ei inspaa. Meillä on makuuhuoneissa tapetit, kylppärissä ja keittiössä kaakelit ja olohuoneessakin puolet seinistä tiiltä. Loput seinät on sitten aika neutraalit ja tuntuvat sopivan tänne ihan hyvin.

Ilmeisesti Hong Kongissa on suhteellisen vaikea löytää valmiiksi kalustettuja kämppiä, joten meillä kävi melkoinen flaksi omamme kanssa. Loppujen lopuksi jouduimme hankkimaan vain sängyn ja Johnnylle nojatuolin. Kämpän mukana tulleet huonekalut ovat lisäksi ihan kivan näköisiä, joten sen suhteen ei sovi valittaa.

Oikeastaan suurin haaste tämän kodin kanssa on ollut värien puute. Vaikka tällainen perusbeige värimaailma onkin tavallaan "rauhoittava" ja “ihan kiva”, on se itselle vähän vieras. Siispä olenkin yrittänyt roiskia väriä vähän sinne sun tänne.

Ensinnäkin meillä on joka puolella leikkokukkia. Ne ovat täällä halpoja ja pysyvät elossa viikkokaupalla. Maljakoita ja vaaseja ei tulisi mieleenkään ostaa. Koska me juodaan silloin tällöin viiniä (sekin on halpaa!) ja koska lasia ei voi täällä kierrättää, kukkaset asuvat pulloissa.



Myös kirjat ovat kauniita ja niitä on kiva pitää esillä. Siihen nähden, että ollaan asuttu honkkareissa vasta vajaa kolme kuukautta, meillä on aika paljon kirjoja. Varmaan joku 50 kaiken kaikkiaan.



Mulla on myös muutamia nättejä mekkoja ja laukkuja, joita olen ripustanut seinille (jne.) roikkumaan. Erityisesti niitä löytyy makuuhuoneesta.



Meidän lakanat, pyyhkeet ja astiat on kaikki IKEAsta ja siltä ne myös näyttävät. Kyllä niihin ajan kanssa tuntuu tottuvan, mutta alkuvaiheessa teki tiukkaa. Olisihan se mukava ostaa tavaroita, jotka ovat eettisiä ja omaan silmään esteettisiä, mutta täällä ovat vaihtoehdot vähän vähissä. Joko ostat IKEAa tai marketista/ torilta sitä samaa (mutta vielä rumempaa ja vähän kalliimpaa) Kiinassa tuotettua paskaa tai sitten maksat lakanoistasi 300 euroa erikoisliikkeessä. Kirppareita täällä ei ole tai ei ainakaan vielä ole löytynyt. Sohossa on muutama vintage-putiikki, joissa esimerkiksi vanhat valokuvakehykset (samanlaiset, jotka Suomen kirppareilla olis 2 euroa) maksaa 100 euroa. Että yhyy ja ei kiitos.



Oikeita mattoja meillä ei siis ole, mutta linnassa ja makuuhuoneessa on joogamatot lattialla. Ne tuntuu kivalta jalkojen ja perseen alla ja ne on helppo pitää puhtaina. Lisäksi ne mahdollistaa joogaamisen ja geneerisen venyttelyn.

Seiniä ja jääkaappia koristaa sekalainen kokoelma valokuvia, postikortteja, tiibettiläisiä rukouslippuja, karttoja, röntgenkuvia, käyntikortteja, lippusia ja lappusia. Jotkut niistä on nättejä, toiset hassuja ja loput tärkeitä, koska ne muistuttaa kivoista ihmisistä ja asioista.

Ruokaa!

Mua tuppaa aina kiinnostamaan syömisasiat ja päätinkin omistaa tämän blogikirjoitukseni ruokajutuille. Itsestä on aina hauskaa havainnoida, että miten oma syöminen muuttuu, kun muuttaa paikasta toiseen. Esimerkiksi Intiassa tulee yleensä syötyä kohtuullinen määrä riisiä, perunaa, hedelmiä ja linssejä ja Suomessa taas suurkulutettua fetajuustoa. Viime vuonna Thaimaassa aloin lämmetä nuudeleille ja Kanadassa kehitin addiktion libanonilaiseen ruokaan eli kikherneisiin (eri muodoissa) sekä kaikenlaisiin ihaniin sitruunaisiin salaatteihin.



Hong Kong on sillä tavalla kummallinen paikka, että täältä löytää melkein mitä vaan. Meidänkin perusruokavalio on aika monipuolinen (tiibettiläiset lääkärit olisi varmasti kauhuissaan). Me syödään kiinalaista, intialaista, italialaista ja japanilaista ja monesti vielä sekoitetaan näitä keskenään. Ravintoloissa ei ihan hirveän usein käydä; musta on ollut hauskaa syödä kotona omassa keittiössä kokattua sapuskaa. Ravintoloitahan kyllä olisi tarjolla ihan laidasta laitaan ja on niitä toki jossain määrin testailtu. Esimerkiksi täältä Tai Po:sta löytyy ihastuttava kiinalainen vegerafla, jossa me tänäänkin lounastettiin.



Hong Konghan on sillä tavalla kivasti aasialainen, että täällä olisi vaikka minkälaisia kadunvarsitoreja ja kauppahalleja ja jopa mummoja myymässä oman puutarhan antimia asematunnelissa. Siis olisi, jos jaksaisi vaivautua ja kestäisi paremmin tungosta.

Me ollaan kuitenkin laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Yleensä viikon ruokaostokset hoidetaan tiistaisin mun töiden jälkeen. Me treffataan ensin Starbucksissa ja mennään sitten viereiseen supermarkettiin ostoksille. Sitten me kuljetetaan ruokakassit taksilla kotiin. Kuulostaa pahalta, eikö?

Sen lisäksi, että supermarketit on muutenkin saatanasta, niissä on täällä sellainen huono puoli, ettei lähituotettua ruokaa meinaa löytää millään. Hong Kongissa ei juurikaan viljellä maata tai tuoteta ruokaa. Lisäksi honkkarit (ainakin ne, jotka asioi supermarketeissa) on sillä tavalla hauskasti elitistisiä, että niiden mielestä kaikki Kiinassa tuotettu ruoka on persiistä. Ihmiset jopa ostaa mieluummin italialaisia pakasteherneitä kuin tuoreita kiinalaisia.

Ihan näin pitkälle ei oma välinpitämättömyys ylety. Me syodään yletön määrä kiinalaisia vihreitä kasviksia kuten pinaattia, kiinalaista pinaattia ja herneenversoja. Niitä syödään oikeastaan jokaisella aterialla. Lisäksi me kokataan paljon italialaista ruokaa, mutta sen sijaan, että syötäisiin aina jotain italiasta tuotua spaghettia, olen yrittänyt vaivihkaa korvata pastaa taiwanilaisilla käsintehdyillä luomunuudeleilla, jotka on lisäaineettomia ja joiden ravintoarvo on parempi (ja jotka myös maistuu paremmalta ja näyttää kivemmalta).



Lisäksi me syödään paljon feikkilihaa, joka sekin tulee Taiwanista. Susheista en tiiä, mikä niiden valmistusmaa on, mutta tuskin nekään kovin kaukaa tulee. Lisäksi syödään australialaista halloumi-juustoa ja juodaan australialaisia viinejä, käytetään intialaisia maustesekoituksia ja -tahnoja jne. Toki me ostetaan myös pestoa ja muita länsimaisia turvaruokia. Se kirpaisee, eikä siihen paljon auta se, että yritetään ostaa luomua. Pestossa ottaa päähän sekin, että jostain syystä meidän kylässä ei voi kierrättää lasia. Kaikelle muulle kyllä löytyy oma pönikkänsä.



Meillä ei ole uunia, joten kaikki ruoka kokataan kaasuliedellä. Pitäisi hankkia jostakin painekattila tai riisikeitin, että saisi riisit keitettyä vähemmällä energiamäärällä. Ei olla kuitenkaan saatu aikaiseksi. Ja en tiedä saadaankokaan, kun ollaan molemmat niin vastahakoisia shoppailijoita.

Sokeria meillä ei juurikaan syödä ja kun syödään, se tapahtuu yleensä hedelmien tai mehujen (ja J:llä hunajan) muodossa. Mä olen tällä hetkellä addiktoitunut sellaisiin hippikasvislastuihin, jotka on töissä mukava välipala. J vetää aamuisin (ja joskus iltapäiväisinkin) mysliä ja kauramaitoa sekä myös amerikkalaisittain maapähkinävoita leivällä.

Kyllähän me periaatteessa syödään melkein mitä vain, kunhan se on vegeä ja lisäaineetonta, mutta olennaisimmat meidän keittiön ainekset ovat tässä:

oliiviöljy
mustapippuri
vihreät kasvikset
nuudelit
feikkiliha (erityisesti “vegetarian smoked goose”)
vegaaninen fermentoitu “grillimauste”
pesto
soijakastike

Lomailua

Kirjoitin tämän jo perjantaina, mutta olen pitänyt pari päivää nettitaukoa...
________________



Oijoi. Tänään on hyvä päivä. Aion juhlistaa sitä lasillisella valkkaria linnassani.

Meidän talossahan on kaikenlaisia eriskummallisuuksia, kuten kasvihuone ja suihkukoppihöyrysauna (en oo tosin saanut sitä vielä toimimaan) ja, niin, satulinna. Vuokraisäntämme Marx rakensi linnan tyttärelleen aikoinaan. Se on vähän kuin erillinen huone, muttei ihan kuitenkaan. Se on niinikään vähän kuin parvi tai parveke, muttei ihan niitäkään. Mutta koska Johnny sai ikioman huoneen kirjoittamista ja sen sellaista varten, linna kuuluu (luonnollisesti) minulle.

Meidän talo on itse asiassa vähän kuin Kiina. Siellä on ensinnäkin erityishallintoalueita: Johnnyn huone on kuin Hong Kong ja linna on kuin Macau. Lisäksi meidän kasvihuone on vähän kuin Taiwan, koska sen status on kyseenalainen. Joidenkin mielestä se kuuluu meidän asuntoon ja me esimerkiksi lukitsemme sen sisältäpäin. Toisaalta taas se mahtaa olla niin sanottu “illegal structure”, koska talon pinta-ala saisi olla korkeintaan 70 neliötä ja kasvihuone tuo siihen muutaman neliön ekstraa päälle. Terroristejakin meiltä löytyy homeitiöiden ja sääskien muodossa.

Toistaiseksi kuitenkin asuntomme sisäpolitiikka on ollut suhteellisen harmonista, eikä esimerkiksi yksikään huone ole ajanut autonomiaa tai itsenäisyyttä. Myös ihmisoikeuksia ja sananvapautta kodissamme kunnioitetaan ja asioista päätetään yleisesti ottaen demokraattisesti. Asuntomme talouskasvu ei niinikään ole ollut räjähdysmäistä eikä naapureiden kanssa ole päädytty rajakiistoihin tai asevarusteluun. Toisaalta taas voisin kuvitella, että naapureiden suhtautuminen meihin on jossain määrin ambivalentti, olemmehan kylän ainoat gwailot eli ulkomaalaiset, “valkoiset aaveet”.



Mutta niin, takaisin asiaan. Tänään on hyvä päivä, koska viiden lomapäivän jälkeen yhden tunnin duuni oli mitä täydellisin pehmeä lasku takaisin arkeen. Oppilaani käyttäytyivät niin hyvin, että teki mieli halata useampaakin. Tyydyin kuitenkin tsemppaamiseen ja ylistämiseen.

Olen aivan liian innostunut käsitteistä ja abstraktioista, jotta pysyisin opettajana lopun elämääni. Toistaiseksi se on kuitenkin ollut yllättävän palkitsevaa ja kivasti haasteellista.

Huomenna saatan tosin olla eri mieltä.

Lomailu on ollut kauhean mukavaa. Olen opiskellut todella ahkerasti ja palauttanut oppimispäiväkirjanikin jo monta päivää sitten. Nyt luen ihan piruuttani Randall Peerenboomin (2007) kirjaa China Modernizes.

Kiinaa on helppo demonisoida ja joskus se on tarpeen, mutta jokaisen wannabe-aktivistin olisi hyvä miettiä millä tavalla muutosta voidaan oikeasti saada aikaan. On hyvä, että epäkohdista pidetään ääntä, mutta siihen rinnalle tarvitaan myös niitä, jotka ovat kykeneväisiä rakentamaan siltoja. En tiedä kuulunko itse heihin, mutta viime aikoina olen yrittänyt ymmärtää Kiinaa. Ja ei, en halua koskaan oppia “ymmärtämään” ihmisoikeusrikkomuksia tai sortoa. Mutta dialogi edellyttää sitä, että toisen logiikkaa pystyy edes jotenkuten seuraamaan. Ei ihmiset muuta toimintatapojaan, jos niille vaan hokee, että ne on ilkeitä tai tyhmiä. Kyllä siihen vähän enemmän vaaditaan, valitettavasti. Aloittaa voi sillä, että antaa Kiinalle tunnustusta niistä asioista, jotka se on tehnyt oikein. Kehitystä on tapahtunut, sitä on turha kiistää. Toki sitä kehitystä on tapahtunut joillakin alueilla enemmän kuin toisilla, mutta silti.

Ihan samalla tavalla on idioottimaista väittää, että Tiibet ennen vuotta 1959 oli jonkinlainen paratiisi. Ei se ollut. Ihan typerää on myös perustaa vaatimuksiaan sille premissille, että tiibettiläiset muka olisivat jotenkin keskimääräistä henkisempiä tai rauhanomaisempia kuin muut. Tiibetiläinen kulttuuri toki pistää paljon painoarvoa buddhalaisille periaatteille ja buddhalaiset periaatteet puolestaan nojaavat myötätunnolle ja väkivallattomuudelle, mutta tiibettiläiset itse ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin.

Minun mielestäni on paljon järkevämpää ajaa tiibetiläisten oikeuksia sillä perusteella, että he ansaitsevat samat oikeudet. Kansainvälisen lain puitteessa heille kuuluisi itsemääräämisoikeus. Jos vaikka lähdettäisiin siitä liikkeelle.



Nojoo. Lomaillessani vierailin Ocean Parkissa, joka on toinen Hongkongin kahdesta huvipuistosta. Ocean Parkissa on vempaimien ja härveleiden lisäksi paljon erilaisia elukoita, josta johtuen minäkin viihdyin siellä kokonaisen päivän! On mukava katsella kaloja ja etenkin meduusoja. Niillä ei ole aivoja eikä edes elimistöjä, mutta ne ovat kummallisen kiehtova yhdistelmä vaaraa ja kauneutta. Omat aivot menevät siitä kivasti solmuun. Hyvää vastapainoa politiikalle ja opettamiselle!

Aurinko

Tiistai. Loma. 26 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Kissanpennuista on kasvanut isoja ja vahvoja. Meidän talon kulmille on ilmestynyt outoja lappusia ja karttoja, joissa meidän talo on ympäröity punaisella. Lisäksi meille tuli poliisilta kirje, jossa kiitettiin rikosilmoituksen tekemisestä. Hmm.

Helmikuu oli aika hektinen. Tein kovasti töitä, opiskelin, hoidin viisumikuviota ja muitakin virallisia asioita. Läppärin adapteri pamahti, tuli kosteus- ja homeongelma, taistelin flunssaa vastaan, kävin työhaastattelussa (olisin saanut töitä, mutten ottanut vastaan) ja vierailin Macaussa.

Nyt kun on ruhtinaallinen viiden päivän loma, olen ahkerasti opiskellut kansainvälistä politiikkaa ja kirjoittanut oppimispäiväkirjaa, jonka deadline on ylihuomenna. Jos saisin sen tänään valmiiksi, voisin huomenna ottaa iisisti ja OIKEASTI lomailla. Suunniteltiin, että mennään Ocean Parkiin. Siellä on kaloja ja pandoja ja sademetsä ja huvipuisto ja skidien mukaan se on paljon parempi kuin Disneyland.

Niin, opettaminen. Se on yllättävän kivaa. Suurin osa lapsista on tosi söpöjä ja innostuneita. Melkein kaikki on kylläkin hyperaktiivisia, mikä varmaan osittain johtuu siitä, että täällä ei harrasteta välitunteja samalla tavalla kuin Suomessa. Juokseminen ja huutaminen on kielletty ja lapset joutuu melkein koko päivän istumaan pulpeteissaan. Ja koulupäivät on täällä myös pitkiä ja puisevia. Siispä mun tunneilla näytellään ja liikutaan paljon, piirretään ja puhutaan, nauretaan ja lauletaan. Näin siis pienempien lasten kanssa. Isompien opettaminen onkin sitten huomattavasti haasteellisempaa, kun ne ymmärtää jo sarkasmin päälle ja osaa olla todella rasittavia toisinaan. Mutta hyvin niidenkin kanssa yleensä menee. Tosin viime lauantaina oli vastassa 30 vitosluokkalaista ja siinä oli jo hermot vähän kireällä.

Kyllähän minä pelottava osaisin olla. Mutta paljon mieluummin tekisin asiat eri tavalla kuin paikalliset opettajat täällä. Ne yleensä huutaa ja raivoaa. Välillä se menee ihan henkisen väkivallan puolella ja monta kertaa on itsellä tehnyt mieli puuttua asiaan. En itse oikein ymmärrä nöyryyttämisen päälle. Enkä oikein tajua sitäkään, ettei lasten anneta olla lapsia.

Tääkin on kulttuurinen juttu osaltaan, kyllä minä sen ymmärrän. On vain vaikea olla relativisti, kun lapset on kyseessä. Ja ymmärrän kyllä, että on ihan hyvä juttu, että lapset oppii noudattamaan sääntöjä. Mutta onko se nyt hyvä, jos niitä sääntöjä noudatetaan vain silloin, kun auktoriteetti on siinä paikalla vahtimassa? Onko se hyvä, jos lapsia hallitaan pelolla eikä kannusteta ajattelemaan omilla aivoillaan?

Kauhea, puhun niin kuin tajuaisin näistä asioista jotakin. Pari kuukautta opettajana ja kuvittelen olevani asiantuntija. Mutta kai sitä pitää intuitiotaan kuunnella tässäkin hommassa ja yrittää toimia omien periaatteittensa mukaisesti. Mihinkäs muuhunkaan sitä elämäänsä ja toimintaansa ankkuroisi?

Mitäs muuta? Noh, homeongelmasta selvittiin ilmankuivaimella, myrkyillä ja ahkeralla hinkkaamisella. Viimeinen pisara oli se, kun eräänä aamuna heräsin ja koko omaisuuteni oli homeen peitossa. Heitin siinä pienet raivarit ja sitten ryhdyin toimeen. Nyt uskaltaa taas hengittää.

Hyvä puoli tässä kosteudessa on se, ettei todellakaan tee mieli tehdä mitään hankintoja. Mun omaisuuteni (sänkyä, joogamattoa, vuodevaatteita ja astioita lukuunottamatta) mahtuisi edelleen rinkkaan ja hyvä niin.

Suomessa sitä aina jotenkin erehtyy kuvittelemaan, että kaipaa kaikenlaista kamaa.

Siinäkin mielessä ihan hyvä aina välillä lähteä.

Märkää

Niin siis kyllähän minä olen aiemminkin oleskellut kosteissa ilmastoissa. Monsuuniaikaan Delhissä olen kävellyt pyyhe päässä ja Dharamsalassa kuivatellut homeisia vaatteita patterin päällä. Mutta enpäs ole ennen nähny, että lattiat pysyy märkinä viikkokaupalla, seinät hikoilee ja katto tiputtelee. Aamulla saa vetää kylmänkosteat vaatteet niskaan ja jatkuvasti saa olla siirtelemässä ja kääntelemässä laukkuja ja peittoja ja tyynyjä, ettei ne vaan ehdi kasvattaa itselleen vihreetä turkkia.

Yök.

Niin ja eihän tämä edes ole mikään monsuuni. Se oikea monsuuni on vasta kesällä ja siinä saa sitten kaupanpäällisiksi kuumuuden. Kuulemma kahdessa minuutissa hikoilee itsensä litimäräksi.

Siis ulkona. Mutta kuka hullu sitä nyt ulkona kesällä olisi, kun kauppakeskukset, talot, bussit ja junat on kaikki ilmastoituja. Meidän 70 neliön kämpästä löytyy kolme ilmastointilaitetta ja muutama tuuletin. Paikalliset neuvovat, että ne pitäisi pistää päälle jo nyt. Ei siksi, että täällä olisi kuuma (lämpötila heiluu jossain kahdeksan ja 25:n välillä) vaan siksi, että ne kuivattavat ilmaa. Tai jos ei halua kaikki ilmastointilaitteita pitää päällä, niin sitten kannattaa kerätä kaikki vaatteet ja tekstiilit yhteen huoneeseen ja ilmastoida sitä sitten.

Mutta ehei, ei pysty. Miten sen jälkeen muka kehtaisi väittää, että välittää ympäristöstä?

Toinen vaihtoehto on hankkia dehumidifier. Ärsyttää ajatus laitehankinnoista, mutta ainakin se kuluttaisi vähemmän energiaa. Saiskohan moisen jostain käytettynä?

Tuskin. Hong Kongissa ei paljon kierrätetä. Meidän roskiksilta olisi kuukaudessa voinut kerätä itselleen kaikki tarvittavat huonekalut.

Tai ehkä pitää vaan kärsiä hampaat irvessä tämän kauden läpi. Kyllä se kuulemma kohta helpottaa, joksikin aikaa. Ja homeen voi seinistä raaputtaa boorihapolla irti.

Muuten menee hyvin. Olen nyt virallisesti (väliaikainen) honkkari. On työlupa ja ID-kortti, jolla pääsee ilmaiseksi lääkärille ja synttäripäivänä huvipuistoon. Töitä ja tekemistä riittää ja kotiutuminen on sujunut hyvin. Vaikka tulevaisuutta onkin vaikea ennustaa, voisin hyvin kuvitella jämähtäväni tänne joksikin aikaa. Toistaiseksi viisumi ja vuokrasopimus yltävät ensi vuoden helmikuuhun. Että onhan tässä aikaa miettiä.

Oma tila

Sopeutuminen elämään Hong Kongissa on osoittautunut todella helpoksi. Täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin ja asiat rullaa aika samalla tavalla kuin Suomessakin. Täällä muun muassa tiedostetaan se, ettei valkoinen ihonväri tarkoita automaattisesti sitä, että on syntynyt kultalusikka suussa. Asuntoa vuokratessa minultakin vaadittiin todisteet työpaikasta sekä parin kuukauden takuuvuokra. Vähän eri meininki kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vuokranantajat ovat harvemmin edes kysyneet nimeä. Viimeisimpään kämppääni ei edes löytynyt avainta, joten vuokraisäntä antoi avaimet omaan kämppäänsä ja käski mennä etsimään sieltä. Ei löytynyt, joten tiirikoitiin lukko sitten tyylikkäästi sorkkaraudalla.

Intia on tietty erityisen rakastettava juuri siitä syystä, että siellä jokainen hetki on niin pirullisen täynnä elämää ja väriä, että sydän meinaa haljeta. Mutta jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa ja viime aikoina olen kyllä ollut ihan avoimesti kiitollinen siitä, että täällä meininki on sellainen kuin on.

Oikeastaan minulla on mielessä vain yksi asia, joka ottaa päähän. Nimittäin se, kun ihmiset tulee liian lähelle, eikä väistä.

Joojoo, on kulttuurinen juttu. Mutta ärsyttää se silti.

Olen järkeillyt sen niin, että seitsemän miljoonan ihmisen kaupungissa ollaan yksinkertaisesti totuttu tungokseen ja ruuhkaan ja tönimiseen. Ollaan totuttu siihen, että koko ajan on joku iholla.

Minä en ole.

Edes Intia ei ole onnistunut koulimaan minusta pois oman tilan tarvetta. Loukkaannun, kun itse väistelen sen minkä ehdin, mutta ihmiset silti huitovat kyynärpäillään ja laukuillaan ja ties millä. Pidän hississä silmät kiinni ja junassa/ bussissa menen sinne, missä on eniten tilaa hengittää. Valitsen ruokakaupat sen perusteella, kuinka leveät käytävät niissä on. Meidän lähikauppa esimerkiksi on sellainen helvetin esikartano, josta poistun lähes joka kerta huonotuulisena. Ihmiset kävelevät päälle ja kiipeävät syliin.

Uusissa territorioissa tilanne ei onneksi ole yhtä paha kuin keskustassa. Täällä saa metroissakin useimmiten istumapaikan ja välillä voi kävellä kadulla pitkäänkin näkemättä yhtään ihmistä.

Uudet territoriot on vähän niin kuin etelä-Suomi paitsi että kaikki kaupungit on rakennettu toisiinsa kiinni. Hong Kongin saarella ja Kowloonissa on sen sijaan ihan suurkaupunkimeininki, mikä on yhtäältä kiehtovaa ja toisaalta ahdistavaa. Olen toistaiseksi vieraillut siellä vasta pari kertaa ja molemmilla kerroilla viihtynyt ihan hyvin, mutta silti olen iloinen siitä, että oma koti sijaitsee täällä landella. Sydän lyö täällä tasaisemmin.

Olen sen verran maalaistyttö, että kaipaan metsäpolkuja ja villieläimiä ja sitä, että vakkarikahvilassa työntekijät tietää kertomatta, mitä olen vailla. Tulee hyvä mieli siitä, että ihmiset tunnistaa kasvoista ja toisinaan jopa muistaa nimen. Tuntuu, että on kotona, eikä jossain vieraassa paikassa. Ja kun tuntuu kotoisalta, ei tarvi tsempata niin kauheasti, kävellä varpaisillaan.

Olen kai pikkuisen koukussa siihen tunteeseen, kun elämä alkaa sujumaan uudessa paikassa. Siinä on jotain huumaavaa, kun aloittaa puhtaalta pöydältä ja sitten pikkuhiljaa kaaoksesta alkaa nousta muotoja. Ne muodot voi olla hyvinkin arkipäiväisiä juttuja, kuten sitä, että kävelee aamulla bussipysäkille ja sen kummemmin asiaa ajattelematta nousee bussiin numero 71A ja jää oikealla pysäkillä pois. Tai että lataa Octopus-kortille rahaa ja tekee illalliseksi kasvisankkaa (täällä myydään kaupoissa monenlaista vegelihaa, joka kai koostumukseltaan yrittää imitoida oikeita raatoja).

Kai sitä ihmisenä kaipaa jatkuvasti todisteita siitä, että pärjää ja osaa ja uskaltaa.

Ja jos suurin ongelma on se, että välillä oma henkilökohtainen tila pikkuisen supistuu, niin asiat on vissiin aika hyvin.

Ensimmäinen kuukausi

Tänään tulee kuluneeksi kuukausi siitä, kun laskeuduin Hong Kongin lentokentälle, kuljin kolmen kuumemittariportin läpi ja jonotin tunnin passintarkastukseen. Sain passiini leiman, joka oikeuttaa kolmen kuukauden lomailuun Hong Kongin Kiinan kansantasavallan erityishallintoalueella.

Hong Kongiin ei suomalaisilta vaadita viisumia, mutta varsinaisen Kiinan puolelle Hong Kongin leimalla on turha yrittää. Tämä johtuu siitä, että “Yksi maa, kaksi järjestelmää” -periaate takaa Hong Kongille (Britannian entiselle siirtomaalle) suhteellisen korkean autonomian ja vapauden hoitaa sisäisiä asioitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Näin ollen Hong Kongilla on muun muassa oma valuuttansa, omat lakinsa, omat tullinsa ja oma maahanmuuttopolitiikkansa.

Jälkimmäinen koskee minuakin. Viisi päivää saapumiseni jälkeen matkustin työnantajani kanssa Hong Kongin saarelle ja vierailin massiivisessa rakennuksessa, joka tunnetaan nimellä Immigration Tower. Jätin työviisumihakemukseni 24. kerroksen toimistoon, jossa englantia taitamaton virkailija muistutti työnantajaani, että jos viisumi minulle myönnetään, sen aktivoimiseksi minun on ensin poistuttava Hong Kongista.

Siispä, mikäli kaikki menee niin kuin pitää, saan parin viikon päästä vierailla Macaussa, jonka status Kiinan erityishallintoalueena on sama kuin Hong Kongin.

Työsopimukseni mukaan olen Native-speaking English Teacher (NET). Tämä ei sinänsä pidä paikkaansa, sillä olen koulutukseltani filosofi ja äidinkieleni on suomi. Olen kuitenkin Suomessa sekä opiskellut englanniksi että opettanut englantia. Lisäksi olen viimeisen kymmenen vuoden aikana matkustellut ahkerasti. Viime vuonna asuin kolme kuukautta Thaimaassa, kuusi kuukautta Suomessa ja kolme kuukautta Kanadassa. Aiempina vuosina olen viihtynyt erityisesti Intiassa ja Nepalissa.

Poikaystäväni on kanadalainen ja kotimaittemme viisumi- ja maahanmuuttokäytännöt takaavat sen, ettemme pysty yhdellä kertaa asumaan kummassakaan maassa kolmea kuukautta pitempään, paitsi jos menemme naimisiin ja haemme avioliiton perusteella toiselle oleskelulupaa. Toinen vaihtoehto on, että jompi kumpi jollain ihmeen kaupalla onnistuu saamaan työluvan toisen kotimaahan. Mahdollisuudet tähän ovat jokseenkin olemattomat, kun oma alani on filosofia ja poikaystävälläni kirjallisuus.

Tästä johtuen suoritin Kanadassa oleskellessani Teaching English as a Foreign Language (TEFL) -kurssin, joka useassa Aasian maassa riittää osoittamaan pätevyyden englanninopettajan tehtävään. Rajasimme vaihtoehtomme Etelä-Koreaan ja Hong Kongiin ja lopulta päädyimme jälkimmäiseen lähestulkoon arpapelillä.

Oma käsitykseni Hong Kongista oli jokseenkin tällainen: tiheään asutettu, saastunut metropoli, jossa bisnesihmiset asuvat lasisissa pilvenpiirtäjissä ja laskevat verovapaita dollareitaan. Stereotypiassani oli jokunen totuuden siemen, sillä Hong Kong todellakin on yksi maailman tiheimmin asutetuissa kaupungeista ja etenkin Hong Kongin saarella saasteita ja korkeita kerrostaloja piisaa. Hong Kongin talous on myös yksi maailman vapaimpia.

Kapitalistien paratiisi, siis. Ei välttämättä kovin houkutteleva ajatus vasemmistolaiselle maailmanparantajalle.

Aasialaisittain ajateltuna Hong Kong on varsin rikas ja kehittynyt. Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (PPP) on maailman 11. korkein ja julkinen liikenne- ja palveluverkosto näyttää näin suomalaiseenkin silmään kovin pätevältä. Metrossa ja busseissa maksuvälineenä käytetään Octopus-sirukorttia. Samaisella kortilla voi maksaa parkkimaksut ja usein myös ostokset. Olen käyttänyt omaa korttiani päivittäin, enkä voisi enää kuvitellakaan eläväni ilman sitä. Maksan sillä niin matkat, kahvit kuin ruokaostoksetkin.

Tuleva työpaikkani sijaitsee Tai Po:ssa, joka puolestaan sijaitsee lähellä Kiinan rajaa Hong Kongin Uusissa Territorioissa. Tai Po:n väkiluku on noin 320 000 (koko Hong Kongissa asuu noin seitsemän miljoonaa ihmistä). Tai Po onkin vehreä ja kaunis pikkukaupunki kiireisen metropolin laitamilla ja näin ollen mitä täydellisin asuinpaikka.



Ennen Hong Kongiin tuloa olin varautunut henkisesti asumaan 15 neliön asunnossa betonihelvetin 35. kerroksessa. Internetin perusteella oletin myös joutuvani maksamaan koirankopistani (euroissa) päälle tonnin kuussa.

Onneksi olin väärässä.

Hong Kongin vuokrataso on kyllä korkea ja useista asunnoista tulee mieleen vankiselli, mutta etenkin Uusissa Territorioissa masentaville kerrostaloille on olemassa vaihtoehto, jonka olemassaolosta on kiittäminen alkuperäisen kyläväestön yli 18-vuotiaille miespuolisille jälkeläisille taattua oikeutta rakentaa (korkeintaan) kolmikerroksinen village house, jonka kokonaispinta-ala ei saa ylittää 200 neliötä.

Meidän kotimme on yhden tällaisen talon pohjakerros: 70 neliötä, pieni puutarhantapainen ja hiljaiset naapurit, jotka ruokkivat kulkukissoja ja juttelevat meille ummet ja lammet kantoninkiinaksi.

-------------------

“Hong Kong” kääntyy suomeksi “tuoksuvaksi satamaksi”. Se olisi ollut aivan liian helppo nimi tälle blogille, joten päädyin sen sijaan lainaamaan Zen-mestari Dōgenin kuuluisan sutran nimeä (jap. Sansui-kyō), sillä rakastan niin vuoria kuin vettäkin ja niitä molempia löytyy täältä yllin kyllin.